Sarin lauma: Tervetuloa extreme retkelle

Eilen ja tänään ulkoiltiin pakkassäässä. Eilen käytiin Suskun ja koirien kera lumikenkäilee ja tänään oli vuorossa hevostelua. Aamupäivällä lähdettiin Seijan kanssa poneilla maastoon ilman satulaa. Minä sentään viritin paksun huovan ja juoksutusvyön ponille, josta sai vähän tukea mäkiä kavutessa. Otin kaikki koirat mukaan ja tämä olikin Välkkeen ensimmäinen reissu hevosen mukana niin, että minä ratsastin ja juoksi irti mukana. Välkkeen puolesta lenkki sujui ilman ongelmia :)

Reiteillä oli paljon taipuneita puita ja välillä oli pakko "sukeltaa" lumisten oksien sekaan tai alittaa niitä parhaansa mukaan. Ja kaikkihan sujui ihan hyvin "viime metreille" saakka. Viimeisellä polulla oli edelleen kostea kohta ja huikkasin vaan Seijalle että vauhdilla yli niin ei jäädä kiinni. Samassa kohtaa oli jälleen puu taipunut polun yli ja sen alittaminen vaati ponin halaamista. Minä näppäränä tyttönä päätinkin nostaa taipuneen puun ylös. Eli heitin ohjat kädestä, tarrasin puuhun kaksi käsin ja yritin tönäistä puun ylös. Huono idea. Latva olikin jäätynyt maahan kiinni. Poni jatkaa matkaa ja minulla on kädet edelleen puussa kiinni. Olin jo niin takakenossa, etten voinut enää irrottaa otetta puusta tai olisin mätkähtänyt pää edellä hankeen. Ja niin jalkani liukuivat nätisti ponin selkää pitkin kunnes ne olivat kohti maata ja olin taas tolpillani ja pääsin irroittamaan otteeni puusta. No entä kultainen ponini? Joka normaalisti seisoo kiltisti kaikki koirien pyydystyshetket, kuvaushetket yms. paikallaan eikä karkaa minnekään. Nyt se ei lotkauttanut korvaansakaan siitä, että ratsastaja ja muu seurue jäi eri matkaan. Jatkoi vaan tasaista tallaamista polkua pitkin kotia kohti. Liekö niin lähellä kotipihaa oleminen ja heinäaika sekoittivat sen pään. Tai sitten se ei vaan oikeasti hoksannut, että ratsastaja ei enää ollut sen selässä.

Seija lähti reippaana Funin kanssa seuraamaan Strakuria ja välillä edeltä kuului, että tuolla se taas näkyy. Minä en todellakaan kestänyt omin jaloin lumisella polulla samassa vauhdissa. Pellolle ja auratulle uralle päästyään Seija tavoitti "karkulaisen". Karkulainen jatkoi edelleen matkaa käynnissä, mutta ei tietenkään laskenut Funia sen rinnalle, vaan kiihdytti samaa tahtia vauhtiaan. Lopulta Seija pääsi ujuttautumaan sen verran lähelle Strakuria, että sai napattua sen ohjista kiinni ja poni pysähtyi kiltisti odottamaan meitä muita. Mutta me saatiin Seijan kanssa taas monta elinvuotta lisää, sen verran paljon me kikatettiin vielä pihassakin.

Illalla kävin vielä Hiskin kanssa valmennuksessa, mittari näytti 22 astetta pakkasta. Toppatakki piti riisua alkuverkan jälkeen pois eikä edes varpaita palentanut. Mystistä.